Kalevala

 

Viidestoista runo


Äiti lieto Lemminkäisen aina koissa arvelevi:
”Minne on saanut Lemminkäinen, kunne Kaukoni
kaonnut,
kun ei kuulu jo tulevan matkoiltansa maailmassa?”

Näin alkaa Kalevalan 15 runo, joka kertoo äidin rakkaudesta ja periksiantamattomuudesta. Kouluaikana lukiessani pakko Kalevalaa, en ymmärtänyt siitä juuri mitään. Siis en halunnut ymmärtää. Sen kieli oli vanhaa ja sanat vaikeia ymmrtää. Silloin se ei auennut minulle. Onneksi tartuin siihen uudestaan myöhemmällä aikuisiällä ja en ihmettele miksi se on innostanut taiteentekijöitä vuosikymmenet. Näytteeksi olen valinnut osan viidennestätoista runosta, missä Lemminkäisen äiti etsii poikaansa Pohjolan perukoilta ja kyselee kaikilta mahdollisilta ja mahdottomilta missä hän voisi olla. Kun äiti vihdoin saa tietää että Lemminkäinen on Tuonelan joessa pyytää hän seppä Ilmarista takomaan haravan. Tällä ihmeharalla äiti kauhoo joesta poikansa ruumiinosat ja kursii niistä miehen kasaan. Mutta vielä pitäisi Lemminkäinen saada puhumaan. Tässä astuu mehiläiset kuvaan.

Sai suonet lukeneheksi, päät suonten si’elleheksi,
ei miestä sanalliseksi, lasta lausehelliseksi.

Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
”Mistä nyt voie saatanehe, simatilkka tuotanehe,
jolla voian voipunutta, pahoin-tullutta parannan,
jotta mies sanoille saisi, vierähtäisi virsillehen?

”Mehiläinen, meiän lintu, metsän kukkien kuningas!
Lähe nyt mettä noutamahan, simoa tavottamahan
mieluisasta Metsolasta, tarkasta Tapiolasta,
monen kukkasen kuvusta, monen heinän helpehestä
kipehille voitehiksi, pahoille parantehiksi!”

Mehiläinen, liukas lintu, jopa lenti löyhäytti
mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan.
Nokki kukkia keolta, keitti mettä kielellänsä
kuuen kukkasen nenästä, sa’an heinän helpehestä.
Niin tulla tuhuttelevi, käyä käärämöittelevi,
kaikki siipensä simassa, sulkansa sulassa meessä.

Itse äiti Lemminkäisen otti noita voitehia,
niillä voiti voipunutta, pahoin-tullutta paranti:
ei tullut apua noista, saanut miehelle sanoja.

Siitä tuon sanoiksi virkki: ”Mehiläinen, lintuseni!
Lennä tuonne toisialle, ylitse meren yheksän
saarehen selällisehen, metisehen manterehen,
Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan!
Siell’ on mettä mieluhista, siellä voietta hyveä,
joka suonihin sopivi, jäsenihin kelpoavi.
Tuop’ on niitä voitehia, kanna niitä katsehia
vian päälle pannakseni, vammoille valellakseni!”

Mehiläinen, mies kepeä, taasen lenti liihytteli
ylitse meren yheksän, meri-puolen kymmenettä.
Lenti päivän, lenti toisen, lenti kohta kolmannenki,
ruokosella istumatta, lehellä levähtämättä,
saarehen selällisehen, metisehen manterehen,
korvalle tulisen kosken, pyhän virran pyörtehelle.

Siellä mettä keitettihin, rasvoja rakennettihin,
pikkuisissa pottiloissa, kaunoisissa kattiloissa,
peukalon mahuttavissa, sormenpään sovittavissa.

Mehiläinen, mies kepeä, saip’ on niitä voitehia.
Vähän aikoa kuluvi, pikkuisen pirahtelevi:
jo tulla turahtelevi, saa’a saaveroittelevi,
kuusi kuppia sylissä, seitsemän selän takana,
ne on täynnä voitehia, täynnä rasvoja hyviä.

Itse äiti Lemminkäisen voiti noilla voitehilla,
yheksillä voitehilla, kaheksilla katsehilla:
ei vielä apua saanut, tok’ ei tuostana tavannut.

Niin sanoi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
”Mehiläinen, ilman lintu! Lennä tuonne kolmas kerta
ylähäksi taivosehen, päälle taivosen yheksän!
Siell’ on viljalta simoa, siellä mettä mielin määrin,
joilla ennen Luoja loitsi, puheli puhas Jumala,
voiti Luoja lapsiansa pahan vallan vammaksissa.
Kasta siipesi simassa, sulkasi sulassa meessä,
tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaapussasi
kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi!”

Mehiläinen, mielilintu, hänpä tuon sanoiksi saatti:
”Mitenkä mä sinne pääsen, minä mies vähäväkinen!”

”Hyvä on sinne päästäksesi, kaunis kaapsahellaksesi:
yli kuun, alatse päivän, toivon tähtien välitse.
Lennät päivän löyhyttelet kuutamoisen kulmaluille,
siitä toisen siuottelet otavaisen olkapäille,
kolmannen kohotteleihet seitsentähtisen selälle;
siit’ on matkoa palanen, pikkarainen piiramata
perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan.”

Mehiläinen maasta nousi, simasiipi mättähältä;
jopa lenti löyhytteli, pienin siivin siuotteli.
Lenti kuun keheä myöten, päivän päärmettä samosi,
otavaisten olkapäitse, seitsentähtyen selitse:
lenti Luojan kellarihin, kamarihin kaikkivallan.
Siellä voietta tehä’än, rasvoja rakennetahan
hope’isissa paoissa, kultaisissa kattiloissa:
mettä kiehui keskimaissa, laoilla suloa voita,
simoa suvinenässä, päässä pohja rasvaisia.

Mehiläinen, ilman lintu, sai siitä simoja kyllin,
metosia mielin määrin. Oli aikoa vähäinen:
jo tulla tuhuttelevi, saa’a käärähyttelevi
sata sarvea sylissä, tuhat muuta muhkurata;
missä mettä, kussa vettä, kussa voietta parasta.

Siitä äiti Lemminkäisen otti suuhunsa omahan,
noita koitti kielellänsä, hyvin maistoi mielellänsä:
”Nämät on niitä voitehia, kaikkivallan katsehia,
joillapa Jumala voiti, Luoja vammoja valeli.”

Siitä voiti voipunutta, pahoin-tullutta paranti.
Voiti luun lomia myöten, jäsenten rakoja myöten,
voiti alta, voiti päältä, kerran keskeä sivalti.
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi:
”Nouse pois makoamasta, ylene uneksimasta
näiltä paikoilta pahoilta, kovan onnen vuotehelta!”

Nousi mies makoamasta, heräsi uneksimasta.
Jop’ on saattavi sanoa, itse kielin kertoella:
”Viikon, utra, uinaelin, kauan, malkio, makasin!
Makasin unen makean, sikeäisen siuvattelin.”

Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui ja pakisi:
”Oisit maannut kauemminki, vielä viikomman venynyt
ilman äitittä pahatta, katalatta kantajatta.

1.Akseli Gallen-Kallela Lemminkäisen äiti 1897  (sivun kuva)
2.Kalevala 1835
3.Erityisesti 15.runoon olen mieltynyt sen sisältämän mehiläisten oivalliseen kuvaukseen(asiavirheistä huolimatta.”Miespuoliset” eli kuhnurit eivät kerää mettä). Kuinka ne hakevat eri kasvien mettä ja kuinka juuri sillä saadaan ihmeitä aikaan. Hunajan terveysvaikutuksista voi lukea vaikka täältä.
Hyvä on muistaa, että hunaja on kuitenkin sokeria.