[sc_embed_player autoplay=true volume=70 fileurl=”https://meltti.fi/wp-content/uploads/2023/05/Meillahan-On-Yks-Ainut-Maanviljelija-Live-128.mp3″] ((Jaakko Teppo YouTube))
Martti Töllistä on pakko syyttää minun innostuksestani maatalouteen mikäli emme ota huomioon ”geneettistä” taustaa. Isäni oli nuorukaisena työskennellyt kesän ennen sotarintamalle joutumistaan työvelvollisena maatilalla Pyhtään Heinlahdessa ja ennen sitä ollut setänsä Aarne Meltin pientilalla opetellen mm kyntämään hevosella ((Aarne on Väinö Meltin, isoisäni veli)). Hänen suhtautumisensa minun maanviljelijä haaveisiin oli kannustava. Suvussa oli muutenkin varsin myönteinen asenne maatalouselinkeinoon. Aarnella oli pientila Imatran Meltolassa. Hänen ja Väinön isä Antti oli myös varsin innokas maatalouden puolestapuhuja. Aarne kertoo sukukronikassaan kuinka isä oli ostanut lehmän. Maitokoneen hankinta ajoittuu 1900 alkuvuosille. Matkan Viipurista Kaukolaan, jonne on n 100 km, on täytynyt olla hidas. Takaisin tullessa lehmä ei ole sitä varmaan nopeuttanut. Jutussa mainittu Elvi oli Aarnen ja Väinön sisko.
”Näistä viimeisistä markkinoista oli kuitenkin se seuraus, että isä lähti melko pian niiden jälkeen ostamaan eräältä tutuksi tulleelta isännältä meille kolmatta lehmää ja sen piti olla oikein maitokone. Päivälypsy lähes 30 litraa. Eräänä huhtikuun päivänä isä sitten lähti Kaukolasta hakemaan tätä ihme lehmää. Osti sen ja sai vielä munivan kanan kaupantekijäisiä. Hän innostui niin maalaisoloihin, että oli lehmän omistajan kanssa ruvennut jo hieromaan koko tilan kauppaa. Kaupunkitalo olisi myyty ja ostettu tämä tila. Me pojat ilahduimme suuresi tällaisesta suunnitelmasta, mutta äiti teki topin, veti ristin koko haaveilun ylle. Oikeinhan se tietysti olikin, sillä pannukakuksi olisi kaikki mennyt tottumattomien käsissä ja miten olisi käynyt meidän kuusihenkisen perheemme, sillä tila ei kai ollut kovin suuri. Veskuna oli tämän lehmän nimi, jonka piti lypsää niin ihmeesti. Lehmä ei ollut oikein hyvässä kunnossa talven ja äskettäin tapahtuneen poikimisen takia, mutta 16 litraa se lypsi heti meille tuodessa. Se oli suuri mustan ja valkean kirjava hollantilaisrotuinen eläin, ja lauhkea kuin lammas. Maito oli kuitenkin vähärasvaista, niin kuin suurilypsyisillä lehmillä usein. Maidon kyllä saimme helposti kaupaksi sellaisessa asutuskeskuksessa. Isä oli tyytyväinen lehmään ja harjasi sitä joka päivä, että karva kiilsi kuin juoksijahevosella. Elvin hän nosti usein lehmän selkään istumaan, koska tyttö jo pienestä pitäen piti kovasti eläimistä. Pellostamme pantiin puolet kasvamaan vihantarehua, että Veskuna sai laitumelta tultuaan tuoretta rehua mahansa täyteen. Sen lypsy koheni yli kahdenkymmenen litran päivässä. Kun sitten syksyllä aloimme myyskennellä taloamme, myytiin Veskuna ensimmäiseksi ja se tuntui meistä kaikista raskaalta. Ja siihen päättyi myös meidän karjanhoitomme.((Aarme Meltin sukukronikka))”
Muisikuvia ja mielikuvia maanviljelyskoulusta 1971-1974
Pyrin kaikkiin eteläsuomen maatalousoppilaitoksiin ja pääsin niihin. Valitsin Mäntsälän maatalousoppilaitoksen tietämättä koulusta muuta kuin että se oli lähellä Helsingissä asuvaa kihlattuani. Maatalouteen minulla oli tullut tuntumaa Lammilta äitini serkun, Martin tilalta. Hänen äitinsä Hanna oli siis Kuusaanmumin sisko. Olin viettänyt siellä muutamia hienoja jaksoja nuoruudestani. Martti oli edistyksellinen maanviljelijä. Hän toteutti tilallaan monia uusia maanviljelyshankkeita. Hän oli ensimmäisten joukossa kuminan viljelyssä. Vanhan navetan hän muutti lihasikalaksi aikana jolloin se ei vielä ollut erityisen suosittua. Hän teki myös ”rahti ruiskutuksia” mikä sekin oli ennen kuulumatonta. Martti osasi myös ottaa rennosti. Hän kävi kaksi kertaa viikossa tansseissa ja mielellään esitti näkemyksensä maailman menosta.
Tietämykseni maataloudesta oli huono. Erotin kaurapellon vehnäpellosta, ohranjyvä laarissa vaati jo arvailua ja veikkaus olisi hyvin voinut olla vehnä. Innostus korvaa kasvuympäristön antaman etumatkan. Monet maanviljelyskouluun tulleet osasivat ajaa traktoria peräkärryn kanssa sekä eteen, että taakse. Minä harjoittelin illalla peräkärryllä peruuttamista latoon, jonka ovien pielet muistavat minut vieläkin, jos vaan ovat selvinneet maaseudun rakennemuutoksesta. Koulutus kesti kaksi ja puoli vuotta. Ensimmäisen syksyn ja kevään tiiviin teoriajakson jälkeen harjoiteltiin koulutilalla. Myös teoriaopintojen aikana oli navetta, sikala tai työnjohtajavuoroja joihin osa oppilaista pääsi kukin vuorollaan. Seuraava kesä sujui harjoittelussa jossain lukuisista mallitiloista. Minun tapauksessani harjoittelu oli Helsingin yliopiston Viikin koetilalla.
[foogallery id=”1244″]
Mieleen jääneitä
Tauno Ratsula oli koulun rehtori ja hän opetti meille maanviljelysoppia sen minkä muilta kiireiltään ehti. Ratsula oli tullut kouluun opettajaksi 1952. Koulutukseltaan hän oli agronomi. Minulle hänen opetusantinsa jäi torajyvään. Syystä tai toisesta hänestä oli tärkeää että jokainen opiskelija tunsi tämän ihmisellekin vaarallisen kasvitaudin. Koulutilan ruispellossa olen sen nähnyt, mutta myöhemmin en siihen ole törmännyt. Liekö opit laatu siemenestä, vuoroviljelystä ja pientareiden niitoista menneet perille?
Synkkä tausta ja Halullisten sieluin hengelliset laulut
Tauno Ratsulasta kuulsi kaksi persoonaan liittyvää asiaa. Hän itse pukee ne sanoiksi kirjoittamassaan vikosessa ”Muistelmia Saarelta vuosina 1952 -1983”:
”Oppitunteja en ollut koskaan aikaisemmin pitänyt, mitä joskus sota-aikana komppanialle sotilasasioissa.” Hänen sotilasuransa oli pitkä, minusta ei kuitenkaan kovin kunniakas. Hän oli mukana SS-Divisioonan Wiking rykmentissä sen toisessa komppanjassa. Kouluaikanani hän oli aktiivi reserviläistoiminnassa pitäen mm maanpuolustus juhlien juhlapuheen 1972. Hänen taustansa heijastui minun kokemaani koulun ilmapiiriin.
Ja toinen asia hänen itsensä muistelemana ”Astuin tasan klo 8.10 luokkaan. En ollut aikaisemmin tavannut näitä tulevia oppilaitani. Nyt tänä aamuhetkenä seisoimme vastatusten – luokka ja minä…
… Pyysin oppilaat istumaan, mutta nämäpä eivät istuutuneetkaan, vaan sanoivat, että ensin lauletaan virsi ja luetaan aamurukous. Ehdotin virrestä ”Joutukaa sielut, sill´aika on kallis” kaksi ensimmäistä säkeistöä. Virsi oli tuttu sodasta, sillä sitä me joukkueessani silloin tällöin olimme laulaneet.”(( Tauno Ratsulan kirjoittamasta vihkosesta)) Näin siis vuonna 1952, mutta henkisessä ilmapiirissä vain vähän oli muuttunut kahdessa vuosikymmenessä.
Edellä mainitusta vihkosesta selviää, että Tauno Ratsula sai myös paljon aikaan. Ehkä hänen kunnalliset ja muut rientonsa minun kouluvuosinani vei hänen ajastaan huomattavan osan ja opetus jäi siksi usein muiden opettajien harteille.
Ratsula jäi eläkkeelle 1983 ja hän kuoli 2004.
Sikalan Jenny
Jenny oli kooltaan pieni ja jäntevä hänellä oli harmaat hiukset tiukasti nutturalla liinan alla. Päällään hänellä oli pitkä hame. Hän oli harras uskovainen ja vanhapiika.
Sikala oli rakennettu viisikymmentä luvulla silloin vasta taloon tulleen sikalanhoitaja Jenny Honkasen aloitteesta ja Tauno Ratsulan myötävaikutuksella. Se oli toiminnoiltaan ilmeisen alkuperäisessä asussa meidän siellä harjoitellessa. Edestä päin katsottuna oikealla oli noin 20 emakon ja karju Empun valtakunta. Vasemmalla oli parinsadan lihasian kasvattamo. Keskellä oli Jennyn hermokeskus eli jonkinlainen karjakeittiö. Hermokeskuksessa porisi höyryllä kypsytettävä keittiöjäte. Siellä ruokittiin ja kuohittiin pikkuporsaat. Astutettiin emakot ja filosofoitiin Jennyn johdolla. Ruokalajäte tuli Helsingistä invalidisäätiön keittiöstä kerran viikossa sitä varten tehdyssä kuljetuskärryssä. Kärryn tyhjentäminen vaati tahdonlujuutta ja se työ sujui yleensä ripeästi. Jäte haisi kuvottavalle, sen rinnalla sianpaskan tuoksu oli Chanel vitosta.
Emppu
Eivät olleet emakot ulkomaaneläviä vaan aitoja suomalaisia kantakirjaan merkittyjä valjoyksilöitä. Emppu kyllä haistoi tuoksun, milloin aika oli kypsä. Jenny ohjasi tätäkin toimitusta sanan mukaisesti omilla käsillään. Nuoret ensikertalaistet emakot oli aika korkata. Jotta sian anatomiaa tuntemattomat eivät loukkaannu termistä ” korkata” on syytä valistaa karjun peniksen olevan kuin korkkiruuvi. Jenny komensi meidät harjoittelijat ottamaan Empun etujaloista kiinni, sen hypätessä emakon selkään. Emppu painoi ehkä 250-300 kg joten nuoret emakot eivät jaksaneet ilman apua kannatella sitä. Siinä karjun nytkyttäessä kuolaten Jenny oli ottanut legendaariset lapaset(tumput) karjakeittiön hyllyltä ja ohjasi Empun kalua: ”No noo poika sinähän olet ihan vika osastolla”.
Emppu oli luonteeltaan ja ulkonäöltään häijy. Sen pitkät torahampaat oli syytä pitää mielessä karsinaa putsatessa. Karjun homma on nuorelle sialle ihan unelma, mutta se ei jatku kovin pitkään. Kun jälkeläisiä oli riittävästi, Empunkin oli aika päästä kalleimmistaan. Karjun liha maistuu pahalle eikä kelpaa teuraaksi. Siispä kastraatio korjaa maun.
Kouluaikanani eläinlääketieteellinen oli Hautjärvellä ja sieltä koulutilalla kävi tarvittaessa eläinlääkäri. (Toiminta siirtyi Hautjärveltä Saarelle 12.8.1995) Empun killien poisto oli iso operaatio. Nuori eläinlääkäri pisti Empun niskaan nukutus piikin. Pian karju vaipui ensin polvilleen ja sitten kyljelleen. Eläinlääkäri kiipesi karsinaan ja oli tarttumassa Empun valtaviin palleihin kun se hyppäsi pystyyn. Nopea oli myös eläinlääkärin suoritus hänen hypättyään karsinasta käytävälle. Uusi annos nukutuslääkettä. Toimenpide näytti hurjalta kun pienikokoinen eläinlääkäri nainen oli sukukalleuksien kimpussa.
Me harjoittelijat saimme kuohita pikku porsaat, ilman puudutusta kaksi pientä viiltoa terävällä skalpilla ja plums pienet killuttimet oli viilloista ulkona sitten siemenjohtimet poikki. Porsas pääsi takaisin karsinaan puhtoisille oljille. Sen voi sanoa että pienestä eläimestä lähtee kova ääni. Nykyisin käytetään pikkuporsaisiin puudutusta tai ne kasvatetaan ja teurastetaan juuri ennen sukukypsää ikää.Uusinta on karjujen ruokinta rehuilla,joiden koostumus vähentää karjujen lihan pahaa makua jolloin se kelpaa teollisuuden raaka-aineeksi.((Hankkija Kasvun osaaja lehti syksy 2022)) Laskin kerran että sikalakissa jaksoi popsia tätä herkkua 32 kpl eli 16 porsaan pikku kivekset.
”Antakaas ku minä näytän”
Karjakeittiön yhteydessä oli pieni tuorerehusiilo. Se oli pimeä ja rehu oli tiukassa. Työ ei sujunut aina sikalanhoitajan toivomaan tahtiin, niinpä hän kerran tempaisi talikon harjoittelijalta, ja iski sen tarmokkaasti tuorerehuun. Talikko osuikin suoraan rotanpesään ja rotta lähti kiipeämään Jennyn reittä pitkin hameen alle. ”No mutta poika, mitäs sinä sieltä etsit?” ja rotta sai kyytiä.
Sikalarakennuksen paikalla on nykyisin Helsingin yliopiston Saaren eläinklinikka ja muita eläinlääketieteen tiloja. Näitä palveluita olen koiriemme hoidossa käyttänyt ja samalla nostalgisia hetkiä viettänyt. Joskus myös surullisia ja lopullisia.
Työmies Hemmi ja työnjohtaja Hoppula
Emakolla oli vaikeuksia synnytyksen kanssa. Vanhemmalla vuosikurssilla oli eräs opiskelijaharjoittelija jota kiinnosti lähinnä oman ulkonäön ehostaminen. Jenny yritti parhaan kykynsä mukaan auttaa emakkoa eikä ympärillä nyt kaivattu ylimääräisiä voivottelijoita. Niinpä hän pyysi hienohelma harjoittelijaa menemään työmies Hemmin varastolle ja tuomaan sieltä saparoveivin, jolla emakon vaivaa voitaisiin helpottaa. Hemmi ja harjoittelija etsivät yhdessä saparoveiviä riittävän pitkän tovin sillä emakon vaikeudet helpottivat eikä veiviä tarvittu. Onneksi, sillä Hemmi oli ilmeisesti kadottanut sen.
Joskus nimi sopii kantajalleen täydellisesti. Kaikki me tiedämme meteorologi Pekka Poudan tai puutarhaneuvos ja emeritus-ylipuutarhuri Aaro Kasvin. Koulutilan työnjohtajana toimi Pentti Hoppula. Pentti oli rauhallinen mies joka ei turhista hermoillut. Minä sain viimeisenä koulun harjoittelu päivänä kunnian toimia ”työnjohtajana”. Tähän harjoittelutehtävään kuului sekalaiset hommat mm jauhojen ja kivennäisten kuskaamista Fordson Dextalla. Oiva peli kaikki toimi, paitsi käsijarru. Sen virkaa sai toimittaa puukapula joka laitettiin jarrupolkimien väliin tarvittaessa. Kapulaa säilytettiin traktorin lattialla. Dextan talli oli navetan ylisillä jonne luonnollisesti johti ramppi. Päivä oli pulkassa, kotona odotti tyttöystävä ja harjoittelu koulutilalla oli ohi. Usvaa putkeen Fordsonista kaikki irti ja kohti navetan ylisten parkkipaikkaa. Sinne kun oli päästy jarrut pohjaan. Kavereita juoksi lähistöltä, onko lentokone tehnyt pakkolaskun. Dextan tuulettajan ropeli naputti etumaskiin. ”Käsijarru” lattialla oli tehnyt tehtävänsä. Fordson pysähtyi kuin seinään sananmukaisesti. Kukaan, ei edes työnjohtaja, hoppuillut tai pottuillut. Ehkä helsinkiläisharjoittelija sai paljon anteeksi.
Agronomi Terttu Heikkilä, kotieläintalous ja agrologi Jussi Heikkilä koneoppi
Terttu oli naimisissa Jussin kanssa. He olivat menneet naimisiin vähän kypsemmällä iällä. Vaikutti siltä, että Jussi oli aikalailla Tertun tiukassa syleilyssä. Ehkä Jussi piti siitä hän kun oli kiltti ja tottelevainen. Opettajina he olivat koulun parhaimmistoa. Tertulla oli rautainen tietämys kotieläintaloudesta ja varsinkin nautakarjasta. Jussi puolestaan jaksoi opettaa uupumatta jopa minua, uudestaan ja uudestaan. Miten aurat säädetään kyntökuntoon, niin että viilut ovat tasalevyiset ja syvyys oikea. Jussi keikkui aurojen päällä tai juoksi vierellä säätökampea kiertämässä. Mahtoi olla huvittava näky. Tertusta muistan kuinka hän oli hyvin tohkeissaan hankkimastaan silloin harvinaisesta painepesurista. Me pojat saimme olla mukana koekäytöllä. Harmistus oli suuri kun Terttu huomasi laitteen tarvitsevan voimavirtaa, jota ei ollut navetassa saatavilla.
Minulle jäi sellainen tuntuma, että ilman Terttu Heikkilää ei koko maanviljelyskoulu olisi pyörinyt ja, että hänellä oli sormensa pelissä lähes kaikessa mitä koululla tapahtui. Muutaman järkytyksen hetken ja ehkä pienen otteen lipeämisen Terttu joutui kokemaan minun toimesta.
Karjamestari Toivo Jokinen
Minulle navetta vuorojen aikana ei tapahtunut yhtä paljon kuin sikalassa. Ilmeisesti viikko kerrallaan navettavuoroa ei ollut riittävän pitkä aika päästä perille lehmien pitkäjänteisestä hoidosta. Harjoittelijan työ oli käytännössä lypsyä ja eläinten puhtaanapitoa, siinä harjoittelija ei paljon ehtinyt ja ainakaan minä en myöskään osannut kysellä sen enempää tyhmiä kuin harkittuja kysymyksiä. Dramaattinen tapaus oli kun lehmän kohtuun kuollut vasikka oli pakko paloitella ja kiskoa ulos kohdusta osissa.
Keinosiementäjä saattoi käydä vuoron aikana, mutta avoimeksi minulle jäi miksi sille laitettiin juuri tietyn sonnin spermaa. Teoria tunneilla Terttu Heikkilä kyllä teki parhaansa valaistakseen karjanjalostuksen hienouksia. Lehmien ruokinta ja sen vaikutus maidon tuotokseen aukeni minulle ollessani harjoittelemassa Viikissä. Harjoitteluaikanani siellä tehtiin eri rehujen maittavuus/sulavuus tutkimuksia. Käytännön tutkimustyön seuranta opetti ymmärtämään eri rehuseosten merkityksen lehmien tuotoksiin.
Oppilaskuntatoiminta
Toisena opiskelu vuotena minut valittiin oppilaskunnan ja myös Maatalousopiskelijain liiton (MOL) puheenjohtajaksi. Yritin olla aktiivinen tehtävissä ja jotkut tempaukset eivät ehkä miellyttäneet kaikkia. Suomenmaan yleisöosastossa kirjoitettiin paheksuvaan sävyyn valinnastani MOL:n puheenjohtajaksi viitaten edelliseen luottamustoimeeni Teiniliiton hallituksessa.Vastauskirjeeni em yleisöosasto kirjoitukseen.
Helsingissä 10.6.1973
Lehtenne huhtikuun numerossa olleen ”Maatalouskoulutus vaatii korjausta” kirjoituksen johdosta toivoisin, että myös minä voisin määritellä Maatalousopiskelijoiden liiton ”epäpolittisuuden”.
Maatalousopiskelijoiden Liitto ry kehittyy, viime vuonna jäseniä oli n 300 tänä vuonna n 600. Liiton toiminta on laajentunut emäntäkoulujen tullessa mukaan järestöömme. Kehitystä tapahtuu myös asennoitumisessa, takavuosina puhuttiin epäpoliittisuudesta ja puoluettomuudesta, tänään ymmärrämme, että emme voi olla puolueettomia maatalousopiskelijoiden etujen ja oikeuksien ollessa kysymyksessä. MOL pyrkii todellakin vakaasti asialliseen ja maltilliseen asioiden käsittelyyn, mikä merkitsee pyrkimystä olla leimautumatta puoluepoliittisesti sen enempää kepulaiseksi kuin ”vähemmistö kommunistiseksi”. Tämä ei merkitse sitä, että MOL:n yksityiset jäsenet eivät voisi edustaa erilaisia poliittisia näkemyksiä.
Ihmetyttää Jukka Jääskeläisen tekopyhä suhtautuminen puoluettomuuskysymykseen, silloin kun liiton puheenjohtajana oli kokoomuskainen Jukkaa ei ollenkaan huolestuttanut MOL:n tila ja tulevaisuus vaikka se olisi saattanut olla aiheellista. Maatalousoppilaitoksissa opiskelevien nuorten asunto-olot, työskentelyolosuhteet, harjoittelu kysymykset ym jne, että luulisi keskustanuortenkin tulevan taistelemaan maatalousopiskelijoiden rinnalle eikä heittelevän hiekkaa MOL:n rattaisiin.
Maatalousopiskelijain Liitto ry
Timo Meltti Puheenjohtaja
Mol:n kokoukset järjestettiin aina eri oppilaitoksissa ja näin tuli tutustuttua mm Otavan kouluun Mikkelissä, Kuijalan kouluun Lahdessa ja Tarvaalan kouluun Saarijärvellä.
Lakko
Koulutilalla suoritettu työharjoittelu opiskelun oheessa ei aina ollut kevyttä puuhastelua. Koulussa tarjotulla ruualla oli tärkeä merkitys harjoittelussa jaksamiseen. Valitettavasti ruokalista koostui erilaisista variaatioista makkaraa. Elettiin aikaa jolloin makkaran mainoslause kuului ”Lihaa säästetty, laadusta tingitty”. Halusimme monipuolisempaa ja maukkaampaa ruokaa. Ryhdyimme kouluruokailu lakkoon. Emäntä kauhistui.Terttu kauhistui ja tulistui. Ruokalistaan tuli muutoksia, mutta en tiedä oliko emännän kosto kun söin lakon jälkeistä kesäkeittoa jossa annokseni kukkakaalissa oli mato.
Iltapuhde – kaveri- ja muita suhteita
Koulun opiskelijat olivat 16 -30 vuotiaita keski-iän ollessa lähempänä nuorempaa ikäluokkaa kuin vanhempaa. Koska koulu oli sisäoppilaitos, vietimme siellä myös paljon vapaa-ajastamme. Jotkut urheilivat kuten Ari, jotkut harjoittelivat hanurin soittoa kuten Pekka ja Risto. Monet opettelivat kirjekurssin ohjeiden mukaan tanssimaan. Useat meistä, joilla ikää riitti kävi silloin tällöin Mäntsälässä Hirvensarvessa tai Neliapilassa hakemassa pikku pöhnän.
Tanssikurssin opit oli myös saatava käytäntöön. Koulun omat opiskelijat olivat suurimaksi osaksi poikia joten oli keksittävä mistä tanssitettavia löytyisi. Aivoriihi päätyi Järvenpään emäntäkouluun. Suoritettujen tiedusteluiden jälkeen olimme paitsi hämmästyneitä mös ilahtuneita heidän suostuessa pyyntöömme saapua iltamiimme Saaren seurojentalolle.
Bussilastillinen emäntäkoulun oppilaita oli jokaisen tulevan isäntämiehen unelma. Näinhän sitä luulisi. Odotukset olivat katossa niin bussissa kuin seurojentalolla. Leidien tunnelma laski välittömästi, heidän nähdessään tulevien isäntämiesten joukon. Emäntäkoulun opiskelijat olivat meitä huomattavasti varttuneempia ja luulen että heidän pettymyksensä oli suuri kun vastassa oli ensi askeleitaan ottavia parkettien partaveitsiä. Ilta oli katastrofi. Bussi suuntasi takaisin kohti Järvenpäätä ennen sen moottorin jäähtymistä.
Vuosikurssin ainoa tyttö oli Mirja. Hänen aittaansa kävi kolkuttelemassa nuoremman vuosikurssin Tuomo. Mirja ja Tuomo perustivat aikanaan perheen ja viljelivät Mirjan kotitilaa. Kun itse menin naimisiin, olivat koulukaverini Jussi, Seppo ja Pekka tilaisuudessa läsnä. Pekka soitti myös asianmukaiset hääkappaleet haitarillaan. Seppoon ja Akiin olen vieläkin yhteydessä. Aki Kolehmainen asuu veljeni naapurissa ja Seppo Lassila nykyisessä asuin kunnassani Pukkilassa.
Joulujuhlat
Oppilaskunta järjesti myös perinteiset Joulujuhlat. Niitä juhlia muisteltiin koulussa jälkeenpäin vielä monena vuotena, sillä ohjelma poikkesi joiltakin osiltaan siihen asti totutusta. Olin oppikoulun puurojuhlissa oppinut hyväksi havaitun ohjelmanumeron. Joulupukki antoi opettajille joululahjan jota ei ehkä aina osattu odottaa. Niinpä Jussi Heikkilä sai pilalehden, joka oli täynnä nakupiirroshamoja (Terttu takavarikoi sen välittömästi). Nuori agronomi opettaja Juhani Jokinen Turusta, joka juuri oli saanut viikset kasvamaan, sai viiksivahaa. Lahjat yrittivät tuoda jonkun opettajan ominaisuuden hauskalla tavalla esiin. Ainakin oppilailla oli hauskaa. Toinen suurta huomiota saanut ohjelmanumero oli Jouluruno. Ilmeisesti runoon liittyi porsas tavalla tai toisella sillä esitykseen tuotiin sikalasta juuttisäkissä pikkupossu ja se kaivettiin sieltä esiin jossain kohtaa runoa. Sika tietysti piti ääntä asian mukaisesti.
Eläimet vaativat hoitoa oli Joulu tai ei. Jotkut oppilaista joutuivat tai pääsivät viettämään Joulun koulutilalla. Tauno Ratsulalla oli tapana kutsua nämä oppilaat kotiinsa Jouluaterialle. Heille se varmaankin oli ikimuistoinen kokemus.
Maanviljelyskoulun jälkeen menin armeijaan, naimisiin ja minusta tuli maanviljelijä.
