Hautausmaalle missä kuolleet odottavat on lyhyt matka ((Bo Carpelan Kesän varjot Otava 2005))
[sc_embed_player fileurl=”https://meltti.fi/wp-content/uploads/2023/04/Georg-Malmsten-Greta-Pitkanen-Mikkihiiri-Merihadassa-1936-🎵🎵-128.mp3″ autoplay=”true”] ((Georg Malmstén & Greta Pitkänen ~ Mikkihiiri Merihädässä 1936 YouTube ))
Minun matkani alkoi vanhempieni innostuksesta, luultavasti toukokuussa 1952. Kaisaniemessä mitattiin +14,1 c°. Olympialaiset olivat lähestymässä ja varmaankin koko Suomi ja Helsinki olivat sekaisin. Meltin perhekin meni sekaisin, sillä tammikuun 24 päivänä 1953 syntyi, 5300g painanut poika. [sc_embed_player fileurl=”https://meltti.fi/wp-content/uploads/musiikki/Fredmanin-epistola-23-1.mp3″] ((Fredmanin epistola 23 YouTube )) Syntymä taisi aiheuttaa melkoisen järjestyksen sillä sinä vuonna, Josef Stalin kuoli, Kekkonen oli usean eri hallituksen pääministeri ja Koskenkorva oli pakko lanseerata Alkon valikoimiin. Saman yhtiön lakimies Ensio Hiitonen julkaisee kirjan, Vääryyttä oikeuden valekaavussa. ((Urho Kekkonen suositteli kirjaa oikeustieteellisen tiedekunnan kurssikirjaksi hänen 70 -vuotis haastattelussaan. Lakimies numero 6 /1970 ja käsittelen sitä kirjani kolmannessa osassa.))
Ensimmäinen asia mitä olisin halunnut kysyä vanhemmiltani. Miksi annoitte minulle nimen Timo Antero? Antero on ymmärrettävä, sillä se on myös isäni toinen nimi. Mutta Timo, Timoteus Jumalaa pelkäävä on jumalattomassa perheessä joko huonoa huumoria tai sitten toivottu ennustus. Veikkaan jälkimmäistä, koska sen verran olen herraa pelännyt, että olen pysytellyt hänestä kaukana.
Vuodesta 1899 on Timo nimen saanut 59503 henkilöä ja Antero nimen 188962. Ortodoksikirkossa Timoteuksen muistopäivä on 22.1 roomalaiskatolisessa kirkossa 24.1 minun syntymäpäiväni.
Kantanimi Andreas, Antero miehekäs vanhin tieto nimestä Suomessa on vuodelta 1303. Väinö Meltin kahdella veljellä toisena nimenä oli Antero. Eino s.1903 ja Eero s.1905. Isäni oli Eero Antero s. 1925 minun poikani Tarmo Antero s.1972 lisäksi veljeni tyttärenpoika on Antero Leo s.2014.
Vanhempani olivat syntyneet 1925. Isä Eero Helsingissä ja äiti Helvi Kuusankoskella.
Isäni ja äitini lapsuusaika oli varsin erilaista. Helvillä se oli tehdaspaikkakunnalla työläisen lapsena vietettyä varsin tasaista, mutta niukkaa eloa.
Isä asui viisi-kuusi vuotiaana Valkeakoskella ja kävi koulunsa Kotkassa, missä hänen isänsä oli Kotkan työväenopiston johtajana. Oppikoulu jäi kesken isän jouduttua rintamalle 1943. Sodasta palattuaan opinnot saatettiin päätökseen ja isäni valmistui oikeustieteiden kanditaatiksi.
Sulon ja Annan tarina
Äitini vanhemmat olivat Anna Lyyli os. Ikonen(s.1901 k.1989) ja Sulo Arvid Salonen(s.1897 k.1973).
Sulo muutti Kuusankoskelle 1920-luvulla Sysmästä. Kirkonkirjojen mukaan vuoden 1925 alkupuolella, samoihin aikoihin, kun edellisvuonna vihitty Karjalan Kivennavalta,Riihisyrjän kylästä kotoisin oleva vaimonsa Anna. Hänen vanhempansa olivat räätäli Kalle Ikonen ja Maria Ikonen os Naulapää.
Sulo Malakianpoika oli hiljainen hämäläinen.Hänestä kerrotaan juttua, jossa polkupyörällä kulkien hän olisi sota-aikana hakenut elävän sianporsaan kotipuolestaan Sysmästä. Matkaa pyöräretkelle kertyy 100 km suuntaansa. Pyörä oli varmaankin sama jolla hän polki Kuusalle töihin. Sen tarakkaan oli valmiiksi kiedottu sopivan mittainen naru, jolla saattoi mainiosti kiinnittää vaikka palkkapäivän tuliaisen, paperirullan.
[iheu_ultimate_oxi id=”7″]
Äidilläni oli nuorempi sisko Aili. Kuusaanmumi ja Kuusanvaija, joiksi heitä kutsuimme erotukseksi Helsingin mumista ja Helsingin vaijasta, olivat Kymiosakeyhtiön palveluksessa, siis paperitehtaan työläisiä. Helvin syntyessä he asuivat Kymijoen rannalla Keltissä ja myöhemmin Rantakulmantiellä yhtiön vuokra-asunnossa. Silloin lähes kaikki Kymiosakeyhtiön työntekijät asuivat tehtaan asunnoissa.
Kuusankoskella oli kolme paperitehdasta Kymiyhtiö, Kuusankoski yhtiö ja Voikkaan tehtaat.Snellman kirjoitti syyskuussa 1866:”Metsän hakkaaja on raakalainen, huoleton ja kurja, maanviljelijä on sivistynyt ihminen. Paha vain, ettei maanviljelyksemme jaksa ruokkia työmiehiään koko vuotta. Sentähden olisi onnellista, jos saataisiin keksityksi kotiteollisuus, joka voisi torjua työmiehen kurjuutta hyvinä vuosina ja kerjuuta huonoina. Metsäntuotteiden vienti ei sitä tee.” ((Suomen kansan aikakirjat Einar W. Juva osa 8 Otava 1951 s.150))
Vain kuusivuotta myöhemmin 1872 Snellmanin parjaamat raakalaiset perustivat Kymijoen varteen metsiä hyödyntävän paperitehtaan. Tuhannet maakuntien loiset, itselliset ja muut suuntasivat kohti Kyminjokea.Paperitehdas tarjosi ruokaa koko vuodeksi.Vuonna 1904 nämä kolme tehdasta yhdistyivät Kymin Osakeyhtiöksi. Kymijoen paperitehdaslystiä kesti lähes 150 vuotta. Tänään se on muisto vain. ((https://www.apu.fi/artikkelit/kymenlaakson-paperiteollisuuden-vuoristorata-loiston-vuosia-seurasi-rysahdys-nyt-suunnitellaan-uutta-paperikonetta luettu 1.3.2023))
Kuusanvaija työskenteli pakkausosastolla josta kuva.
”Kuivattu ja arkitettu selluloosa paalattiin konesalin prässillä 200kg paaleiksi. Pakkaustyö tehtiin neljän miehen ryhmässä, jossa kääremies teki varsinaisilla pakkauslinjalla työskenteleville kahvi- ja ruokatauot. Selluloosan pakkaustyö oli rasittavaa liukuhihnatyötä.
Ammatit Äänekosken tehtailla olivat hyvin pitkälle niitä samoja, joita löytyi lähes kaikista sen aikaisista suomalaisista puunjalostusteollisuuslaitoksista. Ammattien nimikkeet olivat muovautuneet aikojen kuluessa melkeinpä vakioiksi.
Tyypillisinä ammatteina Äänekosken tehtailla ovat esimerkiksi: apukeittäjä, apulämmittäjä, apuvalkaisija, asentaja, cmc-mies, etikkamies, etumies, haihduttaja, hakkimo-mies, hioja, hitsaaja, hollanteri-mies, huoltomies, höyläri, jauhaja, kaappimies, kalkkikiven nostaja, kartonkimies, keittäjä, kemikaalimies, jne.”
Äänekosken vuosi palkkatasoa 1968
mk euroiksi muutettu
Vuorineuvos 103100mk 154722€
Koneenhoitaja 11400mk 17100€
Pakkaaja 7798mk 11702€
Pakkaajan palkka on n 30% pienempi kuin koneenhoitajan. ((http://www.arkistot.info/pukkimakea/ammatteja.php luettu 26.2.2023))
Paperityöntekijän keskimääräinen vuosipalkka 1925 11640 mk nykyeuroiksi muutettuna 3589 euroa. ((Palkkatilasto €muunnos TMe))
”Keväällä 1912 suoritettiin Kymiyhtiön toimesta väestönlasku Kymin tehtaalla, Kuusankoskella ja Voikkaalla ja samalla selvitettiin asunto-oloja. Näissä kolmessa tehdaskylässä asui jo tuolloin melkein 10 000 asukasta. Asumisahtaus ei ollut aivan niin suuri kuin eräissä maamme suurissa kaupungeissa, mutta joka tapauksessa tilasto osoitti selvästi asumistason kehnouden. Lähes puolet asunnoista käsitti vain yhden huoneen, jossa asui keskimäärin melkein neljä ihmistä. …Ensimmäisen maailmansodan aikana rakennettiinkin lukuisia keittiön ja huoneen käsittäviä työläisasuntoja. Niissä huoneiden sijoitus oli sikäli erikoinen, että keittiö oli alakerrassa ja kamari yläkerrassa. Täten yövuorosta palaava sai nukkua yläkerran huoneessa rauhassa lapsilauman hälinältä.” ((Kymin Osakeyhtiö 1872-1972 Veikko Talvi Frenckellin Kirjapaino Oy 1972))
Sodan jälkeisessä asuntopulassa Kymiyhtiö ryhtyi jälleen asuntotuottajaksi. 1940-luku oli tyyppitalotuotannon luvattua aikaa. Valmiita ratkaisuja olisi ollut mutta Kuusankoskelle kuitenkin suunniteltiin oma talotyyppinsä, jonka suunnittelivat Bertel Liljequist ja hänen yhtiökumppanikseen tullut Arne Helander.Tähteen Sudeettiin rakennettu omakotialue valmistui 1945-46. Kymiyhtiö luovutti myös tontteja rakennettaviksi mm. Kymenrannan Markankylästä, jonne kasvoi laaja ja viihtyisä omakotialue ((Kymin Osakeyhtiö 1872-1972 Veikko Talvi Frenckellin Kirjapaino Oy 1972)). Myös Sulo ja Anna rakensivat Markankylään Mikkolantielle omakotitalon. Se oli samanlainen, kun suurin osa kylän taloista. Siinä oli kuisti, kellari ja yläkerta, sekä tietysti asuinkerros; kaksi huonetta ja keittiö. Yläkerrassa oli myös kaksi huonetta. Alakerran huoneet lämmitettiin tarvittaessa pönttöuuneilla. Keittiössä ja yläkerran toisessa huoneessa oli puuliesi. Vesi meni, mutta käyttövesi kannettiin omasta kaivosta ja laskiämpäri tyhjennettiin pihan perällä olevaan tunkioon. Ulkohuussi oli talousrakennuksessa missä oli myös puuliiteri,työverstas ja sauna.
PuuCee runoutta
Huussin seinältä on mieleeni jäänyt kaksi käsin kirjoitettua runoa:
”Oli vaiva vatsassani paholaisen pakotus. Istuin täällä hetken aikaa tuli suuri helpotus.”
”Ken lienetkään jok istut tääl ja meinaat tarpees heittää, niin muista kans sä viime työks kannella reikä peittää.”
Kuusanvaija lämmitti saunaa pitkään ja hartaasti. Kun viimeinen pesällinen oli palanut kertalämmitteisessä ”pönttökiukaassa”, heitettiin häkälöylyt ja vasta sitten päästiin nauttimaan. Betoninen saunan lattia oli kylmä, kosteus tiivistyi saunan ikkunoihin ja talvella jäätyi jännittäviksi kuvioiksi. Lattialla astelemista helpottivat puurallit. Vaijan pyyhe oli karkeaa pellavaa ja lapsen iholle se tuntui kauhealta. Saunasta tultuamme, olo ja tunnelma oli raukea, naama punoitti ja hiki puski iholle. Tarjolla oli mumin leipomaa pullaa ja mehua. Vaija joi, muutaman päivän ilmankorkkia lämpimässä ollutta pilsneriä. Radiossa soi Annikki Tähti tai Lasse Liemola. [sc_embed_player fileurl=”https://meltti.fi/wp-content/uploads/musiikki/Lasse-Liemola-Diivaillen-128.mp3″] ((Lasse Liemola Diivaillen 1957 YouTube))
Kuusaalla oli myös yleinen sauna, jossa muistan käyneeni. Sen lämmityksessä käytettiin tehtaan höyryä. Saunan yhteydessä oli myös pesutupa ja Kymijoen rannassa mattolaituri.
”Rakennus oli oikeastaan höyryvoimaosasto. – Katos paperikoneet tarvii höyryä. Sellutehdaskin tarvi höyryä, kun sellua kuumennettiin ja keitettiin. Tehtaansaunaankin käytettiin höyryä. Kinnaksentien (Kinnastie?) toisella laidalla kulki pitkä putki Kymintehtaan saunaan. Kiukaat ja kaikki osastot lämmitettiin höyryllä. Tehtaan kattilahuoneessa tehtiin korkeapainehöyryä.” ((http://minkuusas.blogspot.com luettu28.2.2023 ))
Jalkojen luomuhoitoa
Mikkolantie oli pöllyävä hiekkatie kuten kaikki muutkin kylän tiet. Tielle ajettiin pölyn sitomiseksi lipeää, joka jäi kuoppiin, kunnes jonkin ajan kuluttua imeytyi tiehen. Oli juhla hetki mennä paljain jaloin läpsyttelemään lämpimältä tuntuviin lipeä lammikoihin. Meillä ei saappaat tai kengät kuluneet, paljain jaloin juostiin koko kesä. Jalat saivat muutenkin luomuhoitoa, sillä kahlasimme Sillanojan uomassa, jossa iilimadot tarrautuivat jalkoihin, josta niitä sitten nypittiin pois. Sillanojan vesi oli kirkasta mutta ruskeaa. Se ilmeisesti sai alkunsa suosta. Oja kulki silloisen Markankylän sivuitse ja meille lapsille se päättyi Kyöperiläntiehen. Tieltä näkyi Voikkaan tehtaat ja kunnioitusta herättävä Kymijoki. Nykyinen näkymä on ankea, koko tien ja joen väli on pöheikköä ilman maisemaa.
Kuusankosken isovanhempani olivat vaatimattomia, työteliäitä ja aina positiivisia. Posteljooni ajoi pyörällään laatikolta laatikolle, jo kaukaa näki, että mies ei ollut tolkuissaan ja tullessaan meidän laatikon kohdalle hän kaatui pyörineen ja posti levisi pitkin tietä. Mumi ja vaija ohjasivat vaivihkaa postimiehen sisälle. Vajia alkoi lajitella postia järjestykseen ja mumi keitti vahvaa kahvia. Muistan, kuinka huoli oli miehen työpaikasta suuri ja hänet haluttiin pikaisesti työkuntoon. Vaija jakoi loput postista.
Lausujamasteri
Mumi harrasti runonlausuntaa hän osasi ulkoa Eino Leinon runoja, joita hän ääneen popotti tehdessään askareitaan. Kuulen vieläkin hänen intonaationsa. Minulla ei ole mitään käsitystä esittikö hän jossain opettelemiaan runoja. Äitini lempi runo oli Leinon Hymylevä Apollo. Veljeni Matin syntymävuodesta alkaen on tätä runoa lausuttu aina uudenvuoden aattona radiossa ja usein hiljenyimme sitä kuuntelemaan. Saattoi olla, että mumi lausui tätä runoa mutta minulle on jäänyt mieleen toinen Eino Leinon runo; Oterma ja Katerma Helkavirsiä kokoelmasta.
Rantakulmalla oli elokuvateatteri Kino Sampo, samannimisiä teattereita oli ympäri Suomea. Teatteri oli 300 paikkainen ja sen omisti G.E. Petso. ((Adams filmi Oy Elokuvamiehen kalenterista 1959 )) Vapaa-ajallaan kuusaan vaija toimi teatterissa vahtimestarina ja äitini oli myös auttamassa suosituimpien elokuvien lipun myynnissä. Kino Sammon toiminta hiljeni vähitellen kuusikymmentä luvulla ja teatterirakennuksen tuhosi lopulta tulipalo. (( ”…Yhtä helppo oli kuvitella tilanne elokuvateatteri Kino Sammon tulipalon roihutessa. Isän kotimökki oli palopaikalta kivenheiton päässä, joten meidän mummi katsoi tilaisuutensa tulleen. Hän pakkasi koriin evästarvikkeet, asetteli päähänsä pitsisen lierihattunsa ja tunkeutui väkijoukon läpi eturiviin kutsumaan poikaansa: ”Penttiii, tuletko ottamaan kahvia tai mehua?” Sammutustöitä johtava poika ei osoittanut vähääkään kiitollisuutta vaan karjaisi: ”Ala nyt mennä!” Hienotunteisuus ei kuulunut Pentti Niemisen ykkösosaamisalueeseen, pikemminkin kuusaalaistyylinen ronskius tuttujen kesken. Sympatiani ovat tässä kohtaa mummin puolella.” Pentti Nieminen oli Kuusankoskelainen palomies ja palopäällikkö.http://minkuusas.blogspot.com/2015/02/pentti-nieminen-tulta-pain.html luettu28.2.2023 ))
Mumin lempipuuhaa oli mattojen kutominen. Hänen kutomia mattoja on meillä vieläkin käytössä. Vaijan harrastus oli metsien raivaus. Hän lainasi läheisestä Mykrän maalaistalosta hevosta, jolla Kymin Osakeyhtiön lähistön metsistä kaadetut rangat saatiin kotiin. Luvan kanssa ja yhtiön kannustamana, sillä vaija hoiti metsää kuin omaansa. Markankylän läheisyydessä riitti vaijalla raivattavaa. Suomessa Kymin Osakeyhtiöllä oli 240 000 hehtaaria metsää vuonna 1972, tosin ne olivat hajallaan 166 kunnan alueella. Vuonna 1935 metsää oli peräti 400 000 hehtaaria. ((Kymin Osakeyhtiö 1872-1972 Veikko Talvi Frenckellin Kirjapaino Oy 1972))
Hiihtolomat vietimme yleensä aina Kuusankoskella. Mumi ja vaija olivat innokkaita ulkoiluihmisiä. Marjastusta, sienestystä ja kävelylenkkejä Nauhan majalle. Talvisin hiihdettiin samaiselle majalle tai Iitin puolella olevaan Uraan. Kesäisin olimme osan kesästä Kuusankoskella. Toisen puolen lomailimme Helsingin mumin ja vaijan kesäpaikassa Pyhtään Hevossaaressa.
Kesälomat
Porvoo tuli tutuksi, sillä joka kesä huristelimme pikku Mossella maalle, sen ohi. Helsinkiin palasimme vasta syksyllä. Mossen kyyti silloisilla sorateillä oli keinuvaa ja kuoppaista. Kerran kesässä sai isäni tai Vaija paikata auton puhjennutta rengasta. Yleensä pysähdyttiin syömään joko Porvoossa tai Loviisassa.
Eräät tunnelmat saavat ihoni kananlihalle. Syksyinen, yleensä sateinen paluu Helsinkiin oli yksi näistä. Raitiovaunujen kolina, kaupungin hajut ja tuoksut. Kavereiden epäilevät katseet kun he eivät tahtoneet ymmärtää meitä, niin voimakkaasti Kymenlaakson murre oli tarttunut puheeseemme.
Hevossaaren hienosta tunnelmasta sai nauttia koko suku. Porukkaa oli aina paljon ja juhlia oli ainakin Juhannuksena ja rapukekkerit syksymmällä . Kalastettiin, purjehdittiin ja leikittiin naapurin, Hautalan lasten kanssa. Rakennettiin sammalmajaa ja räjäytettiin Vaijan kätköistä löytyneitä dynamiittinalleja. Opeteltiin ajamaan miestenpyörällä tangon välistä, kun ei yletetty satulasta polkemaan. Uitiin omassa rannassa tai mentiin saaren toiselle puolelle missä oli hienot hiekkarannat.
Purjevene oli naapurin Ollin Vikla ja sillä kierrettiin saarta, mikäli ei retkeilty omalla Runssala puuveneellä Kotkaan, Munapirttiin tai Siltakylänjoen uomaa ylöspäin. Yllättävän pitkiäkin retkiä neliheppaisen Terhin vauhdissa pystyttiin tekemään.Retkille oli syytä ottaa mukaan työkalupussi, jossa oli pieni messinkinen tappi mukana. Pyhtään saariston vedet ovat tunnetusti karikkoiset. Terhi nosti kierrokset maksimiin mikäli sillä karautti kiville ja potkurista katkesi tuo messinkinen tappi. Vieläkin ihmettelen miten osasin korjata sen ensimmäisellä kerralla Siltakylänjoen suulla. Äyspään selällä tuuli aina, niin lapsesta ainakin tuntui, mutta se ei merenkävijöitä haitannut pikemminkin päin vastoin. Tämä aava aukesi vaahtopäineen Hevossaaren eteläpäässä jatkuen avomerenä ilman suojaavia saaria. Pohjoispäässä oli kauppa. Auto jätettiin Lökören rantaan sieltä jatkettiin matkaa veneellä kohti kesäpaikkaa Hevossaaren Lonsanpohjaa, useinmiten soutaen.
[oxi_addons id=”31″]
[print-me]